Jorma Ruonansuu
Kemiläisellä Jorma ”Jope” Ruonansuulla oli jo pienenä taito naurattaa ihmisiä. Hän onkin tullut tunnetuksi koomikkona ja imitaattorina, mutta lisäksi hän on tehnyt uraa muusikkona.
Ruonansuu sai ensimmäisen kitaransa 7-vuotiaana. Armeijassa hän sai viimein tilaisuuden testata taitojaan oikean yleisön edessä kemiläisessä ravintolassa. Show oli menestys ja esiintymisestä pitävä Jope päätti unohtaa haaveensa puusepän ammatista.
Ensimmäinen albumi, Matkiva kulkuri, julkaistiin vuonna 1988. Ruonansuu oli saanut melko vapaat kädet levytyksen tekemiseen ja hoiti sen käytännössä kemiläisen ystävänsä kanssa. Ruonansuu voitti huumorimusiikin Suomen mestaruuden vuonna 1990 ja tätä myöten hän alkoi menestyä paremmin levytysurallaan.
Tavattuaan Ilkka Vainion Ruonansuu kehitti yhdessä hänen kanssaan menestyneen huumorilevyjen konseptin. Omien laulujensa lisäksi Ruonansuun levyiltä löytyy sekä puhuttuja imitaatiosketsejä että humoristisia muunnelmia ajankohtaisista hiteistä. Ensimmäinen näistä levyistä oli vuonna 1992 julkaistu albumi Elvis-osasto. Ruonansuun levyt ovat myyneet toistuvasti kultaa ja platinaa.
Lähde:
Latva, Tony: Iskelmän tähtitaivas: 500 suomalaista viihdetaiteilijaa, s. 373, 2004.
"Jope puhuu, soittaa, laulaa ja vilauttaa välillä paljasta pintaakin. Vanhoista tutuista iskelmistä hän muuttelee sanoja tai mokaa ne muuten vain. Röllipeikko muuttuu tämän miehen suussa pikkutuhmaksi naistennaurattajksi ja tiettyjä tämän hetken naislaulajia hän imitoi paljastamalla rintansa. Ja kansa tykkäää."
-Pohjolan Sanomat 7.8.1990
"Aika moni on varmasti saanut, tahtomattaankin, kuulla minulta, miten olen viimeisen, öö, kohta varmaan yhdeksän kuukauden ajan ollut sitoutuneena erääseen Facebook-projektiin, jossa kuunnellaan Jope Ruonansuun koko tuotanto läpi. Lähdin moiseen hankkeeseen oitis, koska mikseipä sitä ihminen lähtisi projektiin, jossa kuunnellaan Jope Ruonansuun koko tuotanto. FB-ryhmän aikakäsitys on ollut aika "itsestään tekeytyvä", ja siksi siinä ollaan edetty niin sanotusti "kaikessa rauhassa".
Jännittävintä projektissa on ollut oivaltaa Jope nimenomaan sukupolvikokemuksena. Tämä on ilmennyt etenkin silloin, kun projektista on tullut puhuneeksi muille. Toisin kuin jatkuvasti kaikkialla esillä oleva Kummeli, on Jope kytenyt enemmän alitajunnassa hahmona, josta ei oikeastaan koskaan puhuta tai johon ei viitata, mutta joka saattaa aiheuttaa tilanteita, joissa kuva Ronn Mossista saa päähän soimaan Jopen Ritke Vorresteri -kappaleen. Tuntemani ihmiset ovat kertoneet keskustelunavausten myötä mitä hienompia Jope-anekdootteja!
Jope Ruonansuu on IFPI:n mukaan Suomen kolmanneksitoista myydyin artisti. Viimeisimpien lukujen mukaan hän on myynyt yli 480 000 levyä. Taakse jäävät niin Tapani Kansa, Irwin Goodman kuin Bruce Springsteenkin. Kulta- tai platinalevyjä on yhteensä 14, tuorein niinkin viimein kuin vuodelta 2007. Listaykkösiä Jopella ei tainnut olla, mutta hänen suosionsa rakentui sitkeästi laajan ja tasaisesti eläneen tuotannon kautta. Kun Petri Nygård väittää olevansa "Suomen suosituin artisti, jota ei kuuntele kukaan", saattaa hän olla oman viiteryhmänsä suhteen oikeassa, mutta kyllä tällainen titteli – sikäli kun sellaista edes tarvitaan – menee niin lukujen kuin kulttuurisen vaikutusvallan puolesta selkeästi Jopelle.
Nuorena ja viriilinä Jope antoi lamakansalle juuri sitä mitä se kaipasi: vähän törkeitä ja välillä melkoisenkin mauttomia mutta ajan henkeen vastanneita hupailuja ja lauluja aikansa hahmoista niin meiltä kuin maailmalta, ja Suomen tullessa villiin millennium-aikaan Nokian loistoineen ja kaiken irvailun ansaitsevine Sonera-kauppoineen Jope seurasi ansiokkaasti perässä. Soneranputsausjenkka never forget!
Jope oli ehkä viimeinen aukakautensa suuri narri. Tietenkin Kokovartalomies Hedberg voi kiertää koko Suomen ja varmasti lunastaa paikkansa kansakunnan hauskuuttajana, eikä siinä mitään, mutta hänelläkään ei ole kanttia tarttua yhteenkään niistä aiheista, joita Jope lauluissaan ja komiikassaan käsitteli. Korkeintaan ehkä ylipainoon (koska mistäpä suomalainen mies ei niin paljoa vitsailisi), mutta senkin Jope veti omalla tyylillään niin läskiksi (see what I did there?), että heikompia hirvittää.
Minua on kiinnostanut Jopessa paljon myös se, miten hän ei selvästikään aivan täysin soveltunut pelkkään koomikon rooliin. Muistan hänen tokaisseen jossain radiohaastattelussa, että ensisijaisesti hän haluaisi kutsua itseään muusikoksi. Musiikissa hän eittämättä oli lahjakas, ja soitti kitaran lisäksi ainakin saksofonia ja huilua. Jopea siis näytti kaivertavan tuttu koomikon tragedia siitä, miten tulla nähdyksi "vakavana" taiteilijana.
Ei hän mielestäni moisessa täysin epäonnistunutkaan. Olen tavannut nimittää Enkeleitä toisillemme -kappaletta kotimaisen iskelmän hyperobjektiksi, johon me koulutetut ja keskiluokkaiset, paljolti kaltaistemme kanssa Popedaa karaokessa laulavat ihmiset emme välttämättä koskaan pääse käsiksi. Meille laulu näyttäytyy jopa tahattoman koomisena pateettisine kuppilakuvauksineen ja "miltei kyyneliä silmissäs näin / joku katsoi meitä ylhäältä päin" -riimeineen. Se on kuin todeksi tullut Pulkkisen Ruusulaulu tai Kari Kuuvan Tango pelargonia, mutta ilman minkäänlaista irvailua tai ironiaa. Se on puhdasta ja raakaa, hyvin huolittelematonta tunnetta. Merkittävä "vakavan Jopen" deep cut on kyllä kappale Älkää jättäkö, joka onkin sitten jo ainakin henkilökohtaisella tasolla paljon vaikuttavampi ja silmille lyövä alkoholistin hätähuuto. Tietäen, millaisia ongelmia Jopella oli nuottiöljyn kanssa, voin kuvitella hänen kirjoittaneen tuon laulun jonkinlaiseksi reality checkiksi itselleen.
En nyt tällä erää ehdi kirjoittaa Jopesta enempää, mutta olen pyrkinyt kuvaamaan Jopea aina suunnilleen näin: ymmärrän, että Jope on monille "junttia" tai "mautonta", ja on kiistatonta, että osa Jopen taiteesta on "ongelmallista", jossa n-sanatkin toisinaan paukkuvat. Välillä lauletaan romanivibratolla ja välillä hoonolla soomella. Toisaalta Jopen tuotannon lähiluenta paljastaa, että tällaiset, nykypäivän perspektiivistä toki rumasti hapsottavat tyylirikot vähenivät hänen tuotannossaan nykypäivää kohden. Siksi Jopen taide on ensisijaisesti aikasidonnaista: 1990-luvun alun Suomi oli kaikin puolin aika kauhean harmaa paikka, jossa vaikkapa rasismi vähän kuin "kuului pakettiin", joskin olen aina ihan nojatuolianalyytikkona tavannut erotella sen "latenttiin rasismiin" ja "aktiiviseen rasismiin", jossa ensimmäiseen kuuluvat arkipäivän, öh, "harmittomat" vitsit ja jälkimmäiseen kainaloaan tuulettavat ja ohikulkijoita pahoinpitelevät nahkapäät. Jopen huumorin ikävimmät puolet edustivat mielestäni nimenomaan ensimmäistä. Aikojen muuttuessa muuttui myös koomikon perspektiivi, ja tällainen meininki jäi hänen tuotannossaan selkeästi taka-alalle. Tekipä Jope sittemmin pilkkalaulun myös Halla-aholle.
Jopen tuotannosta voisi kaivella esiin yhtä sun toista, mutta tähän väliin nostan esiin tällaisen hauskan pikku sketsin, jossa Jope ja hänen koomikkokollegansa Juha Laitila imitoivat visailujuontaja Reijo Salmista. Syyt ovat henkilökohtaisia: viime aikoina kommunikaatio tiettyjen ystävien kanssa on mennyt ihan "reijosalmiseksi", eli tuollaisen "kemiläistä koomikkoa haetaan", "suomen kolmanneksitoista myydyimmästä artistista on kysymys", "aikaa on todella vähän" -horinan pyörittelyksi. Koska miksipä ei!
Kiitos Jope."
Lähde: Mikael Mattila. Facebook-päivitys. 18.7.2020
| Samalta aikakaudelta |
|---|
| Athorial |
| Fragged Lagoon |
| Mika Lintula |
| SoleTone |
| Esko Hakanen |
| Samalta paikkakunnalta |
|---|
| Ville Saarela |
| Club Corner Band |
| Ilkka Kuusisto |
| Little Bee |
| Jarno Tiihonen |
| ks. myös |
|---|
| Overdose Motel |
| Roland Berg |
| Pasi Kärki |
| Jaska Mäkynen |
| Kyösti Hautajärvi |
