Petter Abram Herajärvi

Kalkkimaan Pappi

Eurooppalainen populaarimusiikki alkoi muotoutua 1800-luvun puolivälissä kaupungistumisen, teollistumisen ja sääty-yhteiskunnan murenemisen myötä. Populaarimusiikki on alusta pitäen ennen kaikkea suuren yleisön musiikkia, joka levisi aluksi painettuina nuotteina pitkin Eurooppaa synnyttäen ns. tyypillisyyden estetiikan. Musiikin tuli olla viihdyttävää ja tarpeeksi kansantajuista, jotta se leviäisi ja saavuttaisi suosiota. Suomessa alaa vauhditti lukuisten kirjapainojen perustaminen. Samalla myös ns. arkkiveisujen sisällöt alkoivat muuttua maallisemmiksi, kun uudet laulunikkarit valtasivat arkkiveisumarkkinat ja arkkiveisuista tuli osa kasvavaa populaarikulttuuria.  

Arkkiveisut, tai viisut, olivat edullisia lauluvihkosia, joita myytiin muun muassa markkinoilla, väenkokouksissa ja kaikenlaisilla tapaamispaikoilla. Alatorniolainen Petter Abram Herajärvi sepitti niitä ainakin yhden: Kalkkimaan pojan laulu Engelsmannein käytöksestä Oulun läänissä kesällä 1854. Herajärven arkkiveisu julkaistiin Oulussa Christian Evert Barckin kirjapainossa vuonna 1854. Veisun muistiinkirjoittajasta ei ole tietoa, myöskään painosmäärää ei tunneta. 

Kalkkimaan papista on vähän ”faktatietoa”, mutta tarinoita sitäkin enemmän. Herajärven lempi/pilkkanimi Kalkkimaan pappi tuli hänen synnyinpaikkansa mukaan ja hänen harrastamistaan pilkkasaarnoista. Herajärvi lauloi arkkiveisujen ohella myös pilkkalauluja. Pilkkarunoja hän teki niin herroista, piioista kuin muistakin kanssaihmisistä. Verbaalisesti lahjakas ja poikkeuksellisen hyvämuistinen Herajärvi teki todennäköisesti pyynnöstä tai maksusta myös tilausrunoja. Arkkiveisujen, pilkkalaulujen ja – runojen ohella hän valmisti myös saarnoja. Herajärvi pystyi muistamaan pappien saarnat sanasta sanaan lisäillen niihin vähitellen omiaan. Tunnetuin saarnoista käsittelee sahapohatta Antti Kurthia. Herajärvi ansaitsi saarnaamisella ja pilkkalauluilla muutamia markkoja, mutta eli muuten varsin köyhästi vailla vakituista elinpaikkaa, kulkurina vaeltaen. 

Runoja on säilynyt kirjoitettuna muutamia kymmeniä, ja on epätodennäköistä, että hän olisi vähäisestä kirjoitustaidostaan huolimatta niitä itse kirjannut. Runoja on myös kerätty ja julkaistu. Vuonna 1885 nimimerkki Linnanen, 1910-luvulla Uuno Hannula, 1930-luvulla Jalmari Puoskari, 1970-luvulla Arvid Oukka ja Pertti Vuento. Pälvi Rantalan väitöskirja Erilaisia tapoja käyttää kylähullua vuodelta 2009 sisältää kattavan lähdeluettelon. Kalkkimaan papin tunnetuimpia runoja ovat Nälkähäät, Amerikkaan lähtijöiden hyvästijättölaulu, Suuret herrat susia, Elämäni laulu, Jumalaa ei olekaan, Antti Kurtti Kuusamosta ja Kemijärven tytöt. 

Pälvi Rantalan mukaan Kalkkimaan papissa kiteytyy monia asioita. Hän on kuin kaleidoskooppi, jossa näkymä muuttaa jatkuvasti muotoaan, oli kysymyksessä sitten väärin ymmärretty suuruus, hukkaan heitetty elämä tai vapaudenkaipuu, taiteilijuus.  Näin häntä voidaan hyvällä syyllä pitää - jos ei aivan poptähtenä - niin lappilaisen populaarimusiikin varhaisena edustajana kuitenkin.